Kiirettä on ollut uuden pestin aloituksessa. Otin heti alussa uuden väkeni koolle, kerroin kuka olen ja mitä ajattelen. Mitkä asiat minulle ovat tärkeitä ja mikä on minun tapani olla esimies. Kerroin senkin, että mitä meidän yhdessäololtamme odotan. Mikä on minun näkemykseni meidän suunnastamme. Sitten kysyin heiltä, että mikä on huonosti ja mikä on hyvin. Mikä heitä tulevaisuudessa pelottaa ja mikä taas ei. Kysyin senkin, että missä menee kenenkin työtätekemisen mukavuusalueen rajat. Mitä ei haluaisi missään nimessä tehdä ja mitä taas haluaisi. Nyt on sitten käyty jo tiimeittäin osan kanssa keskustelut kunkin tiimin elämästä ja kohta aloitan henkilökohtaiset kehityskeskustelut. Hienoja ihmisiä. Paljon hienoja ajatuksia. Koitan saada heille mahdollisuuksia tehdä työnsä hyvin.
Päätettiin vanhan porukan kanssa, että pidän heille kehityskeskustelut ja sitten heidän uusi esimiehensä vain briiffataan tärkeimpiin. Syy tähän oli, että moni ei ajattele uudesta esimiehestä kovin positiivisia. Halusivat siis vuodattaa minulle elämän murheensa ja sitten sulkeutua kuoreensa. Jospa sieltä tulevat esille ennen seuraavaa kierrosta. Heidän uusi esimiehensä on erilainen kuin minä. En tiedä onko huonompi vai parempi, mutta aivan erilainen. Menee väellä tottuessa aikansa.
Uusien alaisten kanssa alkaa kehityskeskustelukierros sitten heti. Nämä taas eivät halunneet käydä entisen kanssa, vaan haluavat käydä minun kanssani. Keskusteltavaa siis riittää. Näitä uusia alaisia on viitisenkymmentä, joten saa tähän urakkaan tovin varata. Nyt vielä kehityskeskustelu on alkuperäisen tarkoituksensa lisäksi osan kanssa melkoinen tutustumiskeskustelu. En osaa vielä kaikista yhdistää edes nimeä ja naamaa. Osasta en tiedä kuin juuri nämä. Osa on toki tutumpaa. Keskustele siinä sitten työuraa edestä ja takaa, tulevia haasteita ja kehittymistä, kun juuri ja juuri tiedät, että kuka edessäsi istuu. Täytyy siis ensin hieman tutustua.
Uskon, että kunnolla hoidetut kehityskeskustelut kantavat hedelmää. Väki kokee tulleensa kuulluksi. Kokee saaneensa sanoa, saaneensa vaikuttaa. Minä uutena esimiehenä saan paljon arvokasta tietoa sekä yhteisöstä että sen jäsenistä. TIeto jäisi ehkä muutoin saamatta. Näin voin suunnitella tulevia toimia järkevin perustein, niin kuin parasta on. Tai ainakin yrittää sitä.
Olen viime päivinä saanut olla jälleen innostuksen äärellä. Tehtäväni on ollut vain kannustaa ja antaa vauhtia oikeaan suuntaan. Kai onnistuin alkusysäyksessä, kun kerran innostuivat? Kyseessä on uudenlainen ajattelu, johon kannustin. Että ajateltaisiin toisin kuin ennen, tehtäisiin asioita toisin kuin ennen. Näin sitten on porukka nyt suunnitellut. Aivan toisin. Paremmin.
Toivon nyt todella, että ajatukseni toisin tekemisestä oli täysin oikea. Että innostus ei häviä sen tosiasian alle, että toisin tekeminen ei ole mahdollista. Uskon vakaasti, että näin olisi hyvä tehdä. Uskon vakaasti, että se tuottaa parempaa tulosta kuin aiemmalla tavalla tekeminen. Odotan innolla tuloksia!
Sain olla mukana tapahtumassa, jonka tekijät olivat selvästikin sydämellään mukana. Innoissaan ihan tosissaan. Tekivät parhaansa aikaa ja vaivaa säästämättä. Tapahtuma onnistui loistavasti. Päätösjuhlassa kiitoksia jaettiin joka suuntaan. Palkintoja ja kunniakirjoja. Maljoja nostettiin.
Siitä vain tuli mieleeni oma vetämättömyyteni innostua. Minäkin muistan ne ajat, kun innostui koko sydämellään. Teki asioita aikaa ja vaivaa säästämättä. Laittoi itsensä likoon. Innostui ja onnistui. Ja nyt ei jaksa kuin tehdä ne, mitkä on tehtävä. Vai onko se niin, että ei ehdi muuta tehdä? Vain sen mikä pakko on? Vai onko hajottanut itsensä ja osaamisensa niin levälleen, että ei ole enää missään hyvä? Osaamisen syvyys on hävinnyt sen leveyden alle? Osaa monesta asiasta vähän, innostuu monesta asiasta vähän, mutta ei tee mitään koko sydämellään? Voiko onnistua näin? Vai hukkuuko kaikki pelkkään keskinkertaisuuteen?
Edellisessä kirjoituksessa aavistelin tulevia ilmapiiriongelmia uuden väen kanssa. Ja nyt näyttää keskustelu käynnistyneen ja asioita nostellaan pöydälle. Tänään yksi sanoi, että ei ole enää eri leirejä, joihin olisi jakauduttu, vaan nyt jokainen on jo omassa poterossaan ja riitelee kaikkien kanssa. Aikuiset, korkeasti koulutetut ihmiset eivät kykene yhteistyöhön, eivät kykene yhdessä sopimaan asioista, eivät löydä ulospääsyä. Haluavat, että päällikkö päättää. Haluavat, että päällikkö näyttää tien ulos. Näyttää oikean tien. Ja arvaan kyllä, että se näyttämäni tie ei tule kelpaamaan. Ei monelle, ei ehkä kenellekään. Jospa sentään sitten ryhmittyisivät yhteen minua vastustamaan ja saisivat siitä yhteistä tekemistä.
Olin eilen ja tänään juuri tämän ilmapiiriongelma-porukan kanssa palavereissa. Sanoin asiat, niinkuin ne ovat. Nyt puheena ei siis olleet ongelmat, vaan aivan muut asiat. Minä uskon siihen, että selkeä kannanilmaus on parempi kuin kuluttava epävarmuus. Huonotkin asiat kestää helpommin, kun ne sanotaan ääneen. Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä. Tietysti jotenkin keveämminkin voisi aloittaa?
Henkilöstö vaikuttaa olevan päällikön työssä se haasteellisin osa-alue. Vaikka olisi osannut mitoittaa oikein henkilöstön määrän ja osaamisen suhteessa tehtäviin (mitä siis ei alunperinkään osaa), on se henkilöstö joko sairaana, hoitamassa sairaita lapsiaan, vuosilomalla, kiukkuinen jostakin, haluamassa jatkokoulutukseen, työmatkoille tai jotain. Ehkä tästä voisi päätellä, että ei ole osattu kuitenkaan mitoittaa määrää oikein. Tai sitten juurin sen paikalla olevan henkilöstön osaaminen ei kohtaa tarjolla olevia töitä.
Nykyisen henkilöstön kanssa ei ole juuri ollut ongelmia ilmapiirin suhteen, mutta nyt jo olen kuullut monesta suusta, että tulevan kanssa tulee olemaan. Ilmapiiriongelmia. Paljon. Että sinänsä pätevällä ja oikein mitoitetulla henkilöstöllä ei tule työnteosta mitään, kun kiusaavat toisiaan, puhuvat toisistaan pahaa pikku ryhmissä, eivät kykene yhteistyöhön, eivät jaa tietoa, eivät tehtäviä. Kuinka siihen nyt tarttuisi uutena? Kun voi lähteä haasteisiin ikäänkuin puhtaalta pöydältä? Tehdä toimia vapaana aiemman painolastista. Uutena. Täytyy varmaan nostaa kissa pöydälle ja isosti. Sanoa, että tämä ei vetele minun väelläni. Tätä ei hyväksytä. Tähän puututaan. Ja sitten täytyy antaa eväitä ja työkaluja ratkaista tilanteita. Ulkopuolista apua tarpeen mukaan. Ja paljon keskustelua.
Minut sitten valittiin hakemaani tehtävään. Uusi työ alkaa toukokuun alusta. Päällikkönä näköjään urakehitys on nopeampaa? Kun on tietyn rajan ylittänyt, pääsee kai johonkin kerhoon, jossa paikkoja jaetaan. Vai? Jokatapauksessa uusi työ tuo sanotaanko viisinkertaisen määrän alaisia, viisinkertaisen määrän liikevaihtoa edelliseen nähden. Selvästikin siis seuraava askel on otettu. Työtehtävien ja vastuiden määrä on vielä hieman epäselvä. Organisaatiorakennetta muutetaan samalla. Otan osan nykyisistä töistäni mukaani ja loppujen jako on vielä epäselvää. Ehkä otan nekin?
Uusi tilanne tulee vaatimaan minulta jämäkkyyttä sen suhteen, että mitä teen itse ja mitä delegoin. Vaikka osaisin ja haluaisin, niin täytyy miettiä, että mitkä ovat minun töitäni ja mitkä jonkun muun. Pystyn keskittymään vain olennaiseen. Vain olennaiseen. Mikä sitä on? Jos tehtävät ja vastuut ovat vielä epäselvät, niin ovatko ne sitä kuinka kauan? Missä vaiheessa selviää, että mikä on minun työni olennaisin osa? Voin sitä itse jo hahmotella ja käydä sitten keskusteluja uuden esimieheni kanssa, että oliko näin ajateltu.
Olin viikko pari sitten työpaikkahaastattelussa. Ihan omassa talossa toiseen päällikköpaikkaan. Neljä-viisi kertaa isompi yksikkkö sekä henkilöstön että rahojen osalta. Olisi varmaan enemmän johtamista ja vähemmän itse tekemistä. Asiantuntijoiden johtamisessa korostuu esimiestaidot ja niitä koitettiin haastattelussakin selvittää. Ilmeisesti mihinkään testeihin ei mennä, eli paikka täytetään ansioluetteloiden ja haastattelujen perusteella.
Puhuin haastattelussa henkilöstön osallisuudesta. Minun mielestäni esimiehen tärkein tehtävä on näyttää suuntaa ja työntää väki liikkeelle. Antaa eväät tehdä, kannustaa ja innostaa. Antaa henkilöstölle sellainen olo, että heidän tekemisillään on vaikutusta. Että jokaisen panos on tärkeä, jokaisen sanomisilla on merkitystä. Uskon, että asiantuntijaorganisaatiossa henkilöstö itse on avain työn tekemisen paremmuuteen. Ei millään hallinnollisilla päätöksillä saada henkilöstöä tekemään parastaan. He tekevät parhaansa, jos haluavat.
Minua häiritsee sana osallistaa. Siinä on sellainen kaiku, että joku ylempi taho pakottaa alemman osallistumaan. On pakko osallistua. Osalllistetaan. Sen sijaan osallisuus on kokemus siitä, että on osallinen. Että osallistuu. Kokemus voi syntyä aika pienestäkin ja se voi helposti syntyä ilman ylempien tahojen vaikutusta. Tulee tunne, että on osa työyhteisöä. Haluaa tehdä parhaansa. Haluaa osallistua. Olla osallinen. Tästä koitin puhua haastattelussa. Henkilöstön voimaannuttaminen ja voimaantuminen osallisuuteen ja osallistumiseen on avain työn tekemisen onnistumisessa. Siinä, että jokainen tekee parhaansa ja on siitä ylpeä. Tähän pyrin nykyisessäkin työssäni.
Kun alaisina on joukko asiantuntijoita, odottaa heidän omaavan käytöstapoja ja tietämystä työyhteisöjen pelisäännöistä. Minun mielestäni asioista huomautteleminen ei kuulu sivistyneeseen työyhteisöön. Jäsenten pitäisi itse ymmärtää hyvän käytöksen rajat ja käyttäytymissäännöt ylipäätään.
Mutta aina ei ole näin. Joskus kokouksissa käyttäydytään kuin päiväkotilapset. Touhutaan omia, tullaan ja mennään, puhutaan päälle, ei kuunnella. Ollaan kiivaasti jotain mieltä, ei kuunnella muiden mielipiteitä, ei haluta olla yhteistyössä. Sitten kuitenkin puhutaan, että kuinka asiat eivät etene. Mikä se oman toiminnan vastuu silloin on? Milloin on se peiliin katsomisen paikka?
Minua tässä mietityttää, että milloin on kurinpidollisten toimien aika. Siis milloin käytöksestä pitää huomauttaa? Milloin voi olettaa, että todellakaan hyvän käytöksen rajoja ei ymmärretä, työyhteisötapoja ei ole. Milloin on esimiehen puututtava asiaan? Mihin saakka jokainen saa olla sellainen kuin on?
Tällä viikolla on puheeksi tullut pukeutuminen ja esimiesasema. Ei sentään ylemmiltä tahoilta, vaan oman väen kesken. Itselläni ei ole tapana käyttää jakkupukua ja korkokenkiä. Milloinkaan. Missään. Mutta ehkä ensi viikolla on hetki, joilloin nämäkin täytyy esille ottaa, nimittäin uskottavuus-syistä. Mielestäni ammattitaito puhuu puolestaan. Olen hyvä työssäni. Pidetty ja ahkera. Luova ja oma-aloitteinen. Rohkeakin. Vahva mielipiteissäni, mutta perustellusti. Tarvitaanko siis jakkupukua tuomaan uskottavuutta? Ei ainakaan tavallisena arkipäivänä, mutta luoko vaatetus kuitenkin uskottavuuden silloin, kun uskottavuutta pitäisi luoda ensisilmäyksellä? Silloin, kun ensivaikutelma on tärkein ja ammattitaito vain viimeistelee sen? Ehkä.
|
Kuva lainattu Duudsoneilta.
Kirjoittaja
Elämänsä ensimmäiseen esimiestehtävään valmistautuvan kertomus. Mitä on olla päällikkö? Millaista on johtoryhmätyöskentely? Onko alaiset kamalia? Missä tsemppihenki?
|
