Sain olla mukana tapahtumassa, jonka tekijät olivat selvästikin sydämellään mukana. Innoissaan ihan tosissaan. Tekivät parhaansa aikaa ja vaivaa säästämättä. Tapahtuma onnistui loistavasti. Päätösjuhlassa kiitoksia jaettiin joka suuntaan. Palkintoja ja kunniakirjoja. Maljoja nostettiin. 

Siitä vain tuli mieleeni oma vetämättömyyteni innostua. Minäkin muistan ne ajat, kun innostui koko sydämellään. Teki asioita aikaa ja vaivaa säästämättä. Laittoi itsensä likoon. Innostui ja onnistui. Ja nyt ei jaksa kuin tehdä ne, mitkä on tehtävä. Vai onko se niin, että ei ehdi muuta tehdä? Vain sen mikä pakko on? Vai onko hajottanut itsensä ja osaamisensa niin levälleen, että ei ole enää missään hyvä? Osaamisen syvyys on hävinnyt sen leveyden alle? Osaa monesta asiasta vähän, innostuu monesta asiasta vähän, mutta ei tee mitään koko sydämellään? Voiko onnistua näin? Vai hukkuuko kaikki pelkkään keskinkertaisuuteen?